Tunteet pintaan

Vantaan järkyttävät tapahtumat saivat minulle aikaan käsittämättömän suuren tunnekuohun. Vanhemmat lukijani muistavat, että olen tästä aiemminkin kirjoittanut. Jälleen sen teen avatakseni jäljen, minkä koulukiusaaminen jättää.

Olin monilapsisesta perheestä, jota voidaan kutsua vähävaraiseksi. Ruokaa oli riittävästi ja elämä sinänsä hyvää. Kouluvaatteita oli yhdet ja niillä mentiin niin kauan, että menivät rikki ja vähän sen jälkeenkin.

Koulussa kaksi vuotta vanhempi ns. paremman perheen poika (olihan isoisäkin ollut kansanedustaja)  otti minut silmätikukseen. Tämä merkitsi välituntisin tönimistä, erilaista nimittelyä ja vaatteiden repimistä. Yksi opettaja kertoi minulle vuosia myöhemmin huomanneensa tämän, mutta ei siihen silloin puututtu.

 Erityisesti mieleeni on jäänyt uusi kevät-takki, minkä olin vihdoin saanut. Se koki kovia käsittelyssä. Takki minua enemmän harmitti. Välitunneilla piti olla tarkkana ja koettaa pysytellä kaukana. Pelko oli alituiseen läsnä. Kouluun lähtö aamuisin tuntui enemmänkin tuomiolta. Kotona näistä en puhunut ja turhaa se olisi ollutkin. Tätä kesti onnekseni vain kaksi vuotta ja sitten painajaiseni pääsi koulusta pois.

Kiusaajastani tuli yksi palkituimmista valokuvaajista ja hän toimi pitkään erään sanomalehden kuvaajanakin. Aina, kun näin hänet televisiossa tunteeni kuohahtivat pintaan. Haaveilin ja odotin, että tapaisimme syntymäkotikunnan tapahtumissa. Saisin katsoa silmiin ja sanoa ” yritäppäs nyt repiä takkini”. On kuitenkin ollut minun onneni ettemme koskaan tavanneet.

Tämä kaikki kuvastaa sitä, millaisen jäljen lapseen koulukiusaaminen jättää. Vielä lähes viisikymmentä vuotta myöhemmin kaikki piirtyy terävästi verkkokalvolle.

Kyseinen kuvaaja eli yksin ja löydettiin vuosia sitten kotisohvaltaan itsemurhan tehneenä. Siltä osin painajaiseni on päättynyt. Traumansa hänelläkin.